Agilityn halli SM-kisat 2022

Itä-Helsingin Agilityharrastajat saivat kultaa, hopeaa ja pronssia agilityn halli SM-kisoissa Vantaan Ojangossa 26.-27.3.2022.  Kisoissa nähtiin kaikkiaan noin 1400 starttia ja I-HAH:ilta siellä oli 17  koirakkoa. Samassa tapahtumassa kisattiin myös osallistumisoikeudesta agilityn European Open kisaan.

 

Halli SM-kisojen säännöt ja pisteiden jokseenkin monimutkainen laskentatapa löytyvät linkin takaa. 

Lauantaina kilpailtiin kaikkien viiden kokoluokan radat A ja B sekä myös pikkuminien ja minien rata C.  

Puolilta päivin pidettiin pienimuotoinen juhlatilaisuus, kun SAGI:n edustajat luovuttivat kukat, kunniakirjan ja kultaisen rintamerkin syksyllä tuomarioikeuksista luopuneelle I-HAH:in toiminnan käynnistymiseen merkittävästi vaikuttaneelle "kummisetä" Martti Saloselle.

Sunnuntaina jatkettiin kisaamista medien, pikkumaksien ja maksien agilityradalla C sekä yksilökisojen finaaliradalla, jonne I-HAH:laisista olivat tiensä selvittäneet mineissä kesvil Sylvi & Johanna Kauppinen sij. 16., medeissä espves Papu & Emilia Kainulainen sij. 22.  ja pikkumakseissa borcol Guess & Heini Lindholm sij. 3. sekä makseissa borcol Ralf & Alexandra Lappalainen sij. 14. ja Sanna Ristikartano & auskel Punkstar. 

borcol Guess, pikkumaksien pronssimitalisti

Kisat päättyivät joukkuekisaan, johon osallistujat oli karsittu lauantain tulosten perusteella. Kisoihin pääsi kymmenen eniten pisteitä kerännyttä pikkumini-/mini-, medi- ja pikkumaksi-/maksijoukkuetta. Joukkueen muodosti kolme koirakkoa, jotka kukin tekivät peräkkäin oman ratansa ja joukkueen yhteisaika mahdollisine virheineen ratkaisi tuloksen.  Joukkuerata oli Mika Kankaan käsialaa.

I-HAH:in minit voittivat kultaa tuloksella 0/1.29.27

Titta Lähdesmäki ja käävil Kari

Johanna Kauppinen ja käävil Sylvi

Heini Lindholm ja mittel Aika

 

käävil Kari

käävil Sylvi

mittel Aika

 

I-HAH:in pikkumaksit / maksit voittivat pronssia tuloksella 10/1.27.91

Alexandra Lappalainen ja borcol Ralf

Heini Lindholm ja borcol Guess

Sanna Ristikartano ja auskel Punkstar

 

borcol Ralf

 

 

 

 

 

 

 

 

 

borcol Guess

 

 

auskel Punkstar

I-HAH:in medit sijoitus yhdeksäs

Emilia Kainulainen ja espves Papu 

Anna Pekkala ja cocspa Odile 

Paula Ropponen shelam Taisto 

Onnittelut kisaajille hienoista tuloksista! 

EK

 

 

 

 

 

 

 

 

Möllitokokisailua Hakkilan hallilla 19.3.2022

 

Seuran tokoharrastajat järjestivät avoimet möllitokokisat Hakkilan hallilla 19.03.2022. Kisat

järjestettiin pienellä talkooporukalla ja hyvin leppoisissa järjestelytunnelmissa. Aamulla hallista siirrettiin agilityesteet sivuun, kenttä muuttui kädenkäänteessä yhtenäiseksi isoksi kentäksi ja saatettiin tokoilukuntoon. Järjestelyaikataulu oli väljä, joten kiirettä järjestelyiden suhteen ei tullut vaan aikaa oli juuri sopivasti. Osallistujia oli ilmoittaunut mukavasti eri luokkiin ja niinpä saimme päivän aikana nähdä eritasoisia ja eri-ikäisten koirien suorittamia kokonaisuuksia aina alokkaista erikoisvoittajaluokan liikkeisiin asti. Möllitokokisojamme sponsoroi jälleen tuttuun tapaan suomalainenperheyritys VERMAN, mistä kauneimmat kiitoksemme heille!

Kisojen sponsoripalkinnot lahjoitti VERMAN

Tunnelma hallissa kisojen aikana oli leppoisa, avoin ja kaikin puolin rento. Turhaa jännityksen

aiheuttamaa ilman sähköistymistä ei ollut havaittavissa. Kilpailijat keskustelivat keskenään omista koiristaan ja koirien mahdollisista haasteista ja taisivatpa löytää vertaistukeakin keskinäisten keskustelujensa lomassa – ainakin jutustelu piti mielen rentona ennen omaa kisasuoritusta.

Osallistujat antoivat kiitosta seuran järjestäessä tällaiset kilpailunomaiset möllitokokisat

halliolosuhteissa ja edulliseen osallistumishintaan. Näin saivat koirat (jotka sitä eritoten tarvitsivat) yhden hallikisakokemuksen lisää ja myös edullinen ilmottautumishinta tuotti osaltaan positiivista palautetta.

Ryhmäpaikallaolossa istuttiin tarkkaavaisena ja kuuliaisina

Tuomari antoi jokaiselle kisailijalle suorituksen jälkeen henkilökohtaisesti pienen palautteen

suorituksen tapahtumista, sekä vinkkejä liikkeiden suorittamisiin ja harjoitteluihin. Vinkit ja

opastus otettiin ilolla vastaan ja saattoipa jollekin tulla ihan uusiakin tietoja liikkeiden

suorittamiseen liittyen. Suoritukset myös pisteytettiin ja kilpailijoille jäi kirjalliset dokumentit

muistoksi, kuinka päivän suoritus oli tällä kertaa onnistunut. Kisasuorituksista otettiin myös

videotallenteet muistoksi jokaiselle osallistujalle. Palkintojen jaot pidettiin juhlallisin,

pienimuotoisin palkintoseremonein ja luokan kolme parasta koirakkoa palkittiin VERMANin

lahjoittamalla tuotepalkintopussukalla.

Työmyyrien huolto pelasi loistavasti. ”Hyvä ruoka, parempi mieli” on oikein sopiva slogan tähänkin tarkoitukseen. Heille oli loihdittu ihanat pizza- ja mokkapalaherkut yläkerran kahvioon. Kiitos siitä herkkujen loihtijoille.

Hyvä ruoka auttaa jaksamaan

Alokasluokan sijoittuneet koirakot

Marja-Liisa Veltheim ja Tirppa (keskellä)

Anne-Maarit Heikkinen ja Tarmo (vasemmalla)

Tiina Granholm ja Eve (oikealla)

Avoimen luokan sijoittuneet koirakot

Isa Laakso ja Dina (keskellä)

Ari Alexandersson ja Cera (vasemmalla)

Marina Aleksejev ja Wilma (oikealla)

Kisaosallistujien tyytyväisyys ja annettu kiitos oli suora osoitus, että tällaisille möllikisoille on tarvetta ja tulijoita riittää ihan mukavasti. Tyytyväiset, kiitolliset ja hyvänmielen tokokisailijat ovat paras kiitos kisapäivän toteutukseen osallistuneille henkilöille.

Kiitos kaikille, kun olitte mukana!

Teksti: Nina Pellikka

Kuvat: Nina Pellikka

 

Itä-Helsingin Agilityharrastajat ry:n historiikki vuodet 1992-1999

 

1992 yhdistys perustettiin

 

Itä-Helsingin Agilityharrastajat ry:n perustivat Tarja Oksanen ja Jari Stolt 18.12.1992 Jarin keittiön pöydän äärellä.  Jarin ei-koiraharrastaja kaveri tuli kolmanneksi mukaan, sillä yhdistyksen perustamiseen tarvittiin kolme henkilöä. 

 

Tarja ja Jari muistelivat vuonna 2012, että idea agility-yhdistyksestä syntyi keväällä 1992 alueen Mellunkylä-Puotila-Mustavuori-Vuosaari kävelyteillä koiria ulkoiluttaessa. Yhtenä syynä yhdistyksen perustamiseen lienee huumorintajumme.  Tuohon aikaan agility oli kovinkin tarkkaan tiettyjen koirarotujen yksityisomaisuutta eikä alueella toiminut yhtään alan yhdistystä. Dobermannilla ja x-rotuisella pystykorvalla ei olisi ollut asiaa harrastuksen pariin jo toimivissa yhdistyksissä.  Syntyi myös slogan ”ei ihan tosikoille”.

 

Sääntöjen rustaaminen ja yhdistyksen rekisteröinti käynnistyi. Yhdistyksen perustamisen taustalla oli ensisijaisesti rakkaus nuorisoamme - koiriamme kohtaan eli Jarin x-rotuiseen Pipsaan ja Tarjan touhudobberi Jalmariin. Asiaa vauhditti lisäksi Happy Beachin agilityviikonloppu Oulujärvellä 7.-9.8.92, jossa koettiin paitsi hurjia elämyksiä niin myös onnistumisen hetkiä.

 

Jari ja Tarja jatkoivat: “Ei sillä, että kumpikaan meistä olisi intohimoisesti halunnut harrastaa lajia, mutta molemmilla oli halu jättää jälkensä alueen koiraharrastuksen historiaan. Molemmilla oli toiveena, että yhdistys jonain päivänä toimisi aktiivisesti kaikkien koiraharrastajien puolesta. Se mihin se on yltänyt ei ole meidän ansiomme, mutta se on unelman täyttymys. Aktiivisia harrastajia ja toimihenkilöitä on kiittäminen siitä, missä yhdistys nyt on toiminnassaan.”

 

Kun ensimmäisen kerran alettiin puhua agility-yhdistyksestä, siitä riitti vitsiä moneksi viikoksi. Ajan myötä vitsit vähenivät ja tuumattiin, että mitään ei voita yrittämättä. Yhteisestä päätöksestä sovittiin, että tehdään se ja perustetaan yhdistys.  Jos juttu ei toimi, ei me mitään hävitä, ollaan ainakin yritetty.

 

Kahvia ja tupakkaa sääntöjen laatiminen ja yhdistyksen perustaminen vaati. Tulipahan hankittua ja luettua useampaan kertaan yhdistyksen perustamisopas ja siihen liittyvä lainsäädäntö ja yhdistys saatiin perustettua joulukuussa. Nimilyhenteenä käytettiin kirjaimia IHA.

 

1993 pidettiin jäsentenhankintakokous, saatiin Helsingiltä kenttätila ja järjestettiin ensimmäiset epikset

 

Tarja muistelee kiitollisena Jarin laittamaa ilmoitusta Helsingin Sanomien pikkuilmoitukset palstalle ”Näyttelyt ja tilaisuudet”, jossa luki suunnilleen näin:  AGILITYÄ Itä-Helsingissä. Ota yhteys Tarjaan. Puh xxx, päivisin puhelinvastaaja, jätä soittopyyntö.  Varsinainen perustamiskokous tai oikeastaan jäsentenhankintakokous pidettiin keväällä Kontulan nuorisotalolla ja siellä odotettiin kädet täristen saapuuko tilaisuuteen ketään.  Kun vihdoin aloitettiin kokous, oli koossa kymmenkunta rohkeaa ja kokeilunhaluista ihmistä, joista lopulta muodostui vähäinen, mutta henkeen ja vereen touhuava ydinryhmämme. Mukana olivat myös agilitytuomarit Martti Salonen ja “Soikka” Soini Saarela.  Kokoustarjoiluksi oli hankittu pullaa ja keksejä ja ennen kokousta laskettiin leikkiä, että jos kukaan ei tule, ainakin meillä on riittävästi kahvia ja pullaa suruun.

 

Kun säännöt oli laadittu, yhdistys rekisteröity ja jäsentenhankintakokous pidetty, tehtiin esitys Helsingin kaupungille sopivan treenialueen löytämiseksi ja toivottiin mahdollisuutta kentän aitaamiseen.

 

Harjoitukset aloitettiin Herttoniemessä erään silloisen autoliikkeen tiloissa.  Harjoitukset mahdollisti Helsingin seudun kennelpiiri (HSKP).  Ajankohta oli vähäluminen talvi -93 ja treeniaikoja oli kerta tai kaksi viikossa ja niitä oli lisäksemme käyttämässä myös muita yhdistyksiä. Tuolloin koulutusohjaajinamme toimivat sekä Soikka että Martti. Treenaajia oli tuohon aikaan peräti kaksitoista henkeä.

 

Helmikuussa 2022 Jari vielä muistelee: ”Alku oli raskas ja vaati aktiivisuutta, mistä on kiittäminen Tarjaa.  Hän jaksoi puurtaa lupaviidakossa ja valaa uskoa, että kaikki vastoinkäymiset kääntyvät voitoksi. Tarjan ja koirien kanssa istuttiin kesällä 1993 Kontulan Kelkkapuiston korkeimman kukkulan laella ja pohdittiin mihinköhän se harjoituskenttä sijoittuisi. Siis siinä tapauksessa, jos se yleensäkään saataisiin. Katseltiin tasaista nurmikenttää, joka olisi ollut paras vaihtoehto harrastusta ajatellen. Todettiin sitten kumminkin, että todennäköisesti meille osoitetaan tuo möykkyinen pahin pöpelikkö. Alue olisi joka kevät vetinen pitkälle touko-kesäkuun vaihteeseen. Melkoinen yllätys oli, kun vihdoin päätös harjoituskentästä tuli, se oli kuin olikin se paras alue ja treenaaminen saatiin aloittaa elokuussa”. Karttakuva on palvelusta Helsinki ilmakuvina 1932 – 2014.

 

Jari jatkaa: “Ei voi liikaa painottaa sitä rentouden ilmapiiriä, joka oli tarkoitus tuoda koiraharrastamiseen, joka tuolloin oli usein hampaat irvessä tekemistä. Uskon ja toivon, että tuo kipinä on säilynyt toiminnassa näihin päiviin asti. Toiminta on kaikille avointa, eikä sulje pois höntsäharrastajia. Ja loppu on historiaa”.

 

Kelkkapuiston kukkuloilla oleva viheralue oli tarkoitettu myös kuntoilijoille ja näin ollen aitaaminen oli ehdottomasti kiellettyä.  Lupa siirrettävään aitaan saatiin, mutta taloudellinen puoli ei juuri tuolloin ollut niin vahvoilla kantimilla, että sitä olisi ollut mahdollista toteuttaa. Käynnistämisvaiheen taloustilanteesta Jari muistaa, että käytössä oli se mitä molemmilla oli irrottaa palkasta vuokran, laskujen ja muiden pakollisten menojen jälkeen.

 

Loppukesän 1993 sunnuntait vietettiin Itäkeskuksen Citymarketin parkkipaikan kirpputorilla myymässä omaa ja toisten omaisuutta, josta saatiin pesämuna yhdistyksen toiminnalle.

 

Ensimmäiset epäviralliset kilpailut pidettiin Kelkkapuistossa 17.10.1993 ja siitä oli rohkaiseva kirjoitus Koirauutisissa 14/93. Kilpailuissa oli kaksi taitoluokkaa molemmissa säkäluokissa: ”ei kilpailleet” ja ”jo kilpailleet”. Osallistujia peräti 31 vasta-alkajaa ja 36 aikaisemmin kilpaillutta. Soikka oli lupautunut tuomaroimaan Mikkeliin sillä ehdolla, että mikkeliläiset tulevat epävirallisiin kisoihin Kontulaan.  Niinpä mikkeliläisiä poikkesi bussillaan verryttelemässä epävirallisissa kisoissamme jatkaen sitten matkaa.  Tuomarina toimi tuolloin Martti Salonen ja ylitoimitsijana / vastaavana koetoimitsijana Soikka Saarela. Lisäksi Martin vaimo Leena Salonen piti huolta osaltaan meistä silloisista IHA:laisista, tulospalvelusta sekä toimistorutiineista. Buffetti oli Salosten asuntovaunussa.  Kilpailujen punakeltaiset esteet sekä kuulutuslaitteet saatiin lainaksi Helsingin seudun kennelpiiriltä (HSKP). Ajo-opasteet olivat Soikan käsialaa ja näiden kilpailujen ajan käytössämme.  Kisat keräsivät myös runsaasti katsojia lähialueelta. Monet päivälenkillä olleet jäivät niitä seuraamaan.

 

Tarjakin kertoo helmikuussa 2022:  ”tupsahti mieleen, että ennen niitä ensimmäisiä epävirallisia kilpailuja kokoonnuimme ”Jarin kerhohuoneistossa”, jonne eräs jäsenistä oli ottanut mukaansa ompelukoneen ihan vaan palkintoruusukkeita työstääksemme. Vahinko vain ettei ruusukkeista ole kuvia.   Meitä askarteleviakin oli tuolloin vain kourallinen, siis kaikki jäsenemme”.

 

Ruusukkeiden askarteluperinne on säilynyt I-HAH:ssa. Hakkilan hallin tupariepiksiin askarreltiin ruusukkeisiin tarroja vuonna 2019. 

 

1994 hankittiin estekontti ja saatiin käyttöön esteet

 

Jari ja Tarja jatkoivat muistelua vuonna 2012.  Talviaika taittui kevääseen ja harjoitukset pidettiin edelleen Herttoniemessä.  Löysimme kauniin sinivärisen kontin lainaesteillemme, hinnaltaan noin 5000 mk.  100 mk maksanut kuljetus Kontulan Kelkkapuistoon järjestyi tuttujen avustamana. Kontin alle saatiin ratapöllit Valtion Rautateiltä ja toimituksen hoiti Helsingin kaupunki suojellakseen nurmialuettaan.  Airedaliterrieriyhdistyksen vanhat sinivalkoiset esteet saatiin käyttöön Martti Salosen kautta.  Uusi estesarja olisi tuolloin maksanut halvimmillaan 10 000 mk, joten ajatus uusien esteiden hankkimisesta jouduttiin hautaamaan useiksi vuosiksi. 

Keväällä yhdistys merkittiin yhdistysrekisteriin ja liityttiin myös Helsingin Seudun Kennelpiirin (HSKP) jäseneksi. Kesällä treenattiin muutamia kertoja viikossa ja agilityn rinnalla treenattiin myös tokoa. Agilitykoulutusohjaajina toimi jo omia jäseniämme, mutta Marttikin osallistui ”treenitalkoisiimme” ajoittain. Kesäkauden aikana pidettiin ensimmäiset jäsentenväliset kilpailut.  Molemmat kummimme, Martti ja Soikka olivat myös läsnä. 

Ilman heidän apuaan, tukeaan ja asiantuntemustaan saattaa olla, että alkutaipaleemme olisi ollut huomattavasti kivikkoisempi. Toinen vielä huonompi vaihtoehto olisi voinut olla, että yhdistyksemme olisi kaatunut sulaan mahdottomuuteensa, mutta onneksi siitä ei näin jälkikäteen tarvitse ottaa selkoa.

 

1995 pidettiin logokilpailu ja valittiin logo

 

IHA:n logosta järjestettiin kilpailu.  Ensimmäisissä suunnitelmissa logon värit olivat sininen ja musta.  Logokilpailun yhteydessä väreihin tuli muutos ja yhdistykselle uusi ilme.  Logon suunnittelija Pilvi Nummi muistelee vuonna 2022 näin: “Samana vuonna kirjoitin ylioppilaaksi Helsingin kuvataidelukiosta, mikä selittää innostustani logon suunnitteluun. Minulla ei ollut omaa tietokonetta, vaan piirsin logon siskoni Päivi Nummen koneella. Tein tietysti muitakin logoversioita, mutta tämä ensimmäinen ideani eli renkaan läpi hyppäävä koira oli kuitenkin niistä paras. Logo lähetettiin kilpailuun itse asiassa Päivin nimellä, koska minä en ollut silloin vielä yhdistyksen jäsen. Myöhemmin sitten tunnustimme tämän juonen ja taisimme saada anteeksi. Ehkäpä rike on kuitenkin melko vähäinen tai ainakin se on vanhentunut jo tässä vaiheessa. Liityin kyllä itsekin IHA:an (kuten silloin sanoimme) sittemmin ja harrastin agilityä vehnäterrierini Sepen kanssa. Oi niitä aikoja!”

 

1996 teetettiin ensimmäiset edustustuulipuvut

 

Talvella 1995/96 treenattiin sekä agilityä että tokoa Sipoossa Karlvikin ratsastusmaneesissa ja treenipäivä oli lauantai.  Kauden päätteeksi pidettiin  ”kaksiottelu” Agility-Toko.

 

Keväällä järjestettiin epäviralliset agilitykilpailut Kelkkapuiston hiekkakentällä. Kisan tuomarina oli Mia Laamanen (silloin Puruskainen).  IHA:n ensimmäiset edustustuulipuvut oli juuri saatu ja kisoissa vilahteli runsaasti tyylikkäin värein sonnustautuneita IHA:laisia.  Värit olivat vihreä ja (viinin)punainen. Kuvat Leena Rantamäki-Lahtinen. Seuran jäsenmäärä oli noin 40 – 50.

 

 

Leena Rantamäki-Lahtinen muistelee Kelkkapuiston agilitykentän paikan vaihtumista maaliskuussa 2022: “Meidän ryhmä treenasi kesän Maunulassa, eli en ole varma mikä silloin oli Kontulan tilanne.  Oliko hiekkakenttä jo käytössä muutenkin vai ainoastaan kisoissa.  Joka tapauksessa toisen koiran kanssa aloittamani alkeiskurssi - ehkäpä -96 tai viimeistään -97 syksyllä oli hiekkakentällä.  Kuvat ovat agilityn alkeiskurssilta noin syksyltä -96 (tai -97), johon osallistuin cockerini Maunon kanssa. Treenit olivat kelkkapuistosta ja kuvissa näkyy alkuperäiset, airisyhdistykseltä saadut esteet ennen niiden kunnostamista”. (kuvaaja Liisa Rantamäki)

 

 

1997 talvitreenit Tuomarinkylän ratsastusmaneesissa

 

Talvella 96/97 oli HSKP:llä Tuomarinkylän ratsastusmaneesissa koulutusta, joka oli avointa kaikille piirin seuroille.  Kukin seura koulutti vuorollaan.  Moni IHA:lainen treenasi silloin siellä.

 

1998 ensimmäinen seuran edustaja nousi 3-luokkaan

 

Talvikaudella 97/98 treenattiin Poni-Haassa Vantaan Hakunilassa. Loppukesästä IHA:n kentällä tapahtui taas. Pidettiin epäviralliset kisat, tuomarina Anne Savioja. Kisat saavuttivat suuren suosion. Saimme kisoihin upeita palkintoja ja ruusukkeissa komeili pari vuotta aikaisemmin valittu IHA:n logo. Leena Rantamäki-Lahtinen lahjoitti Meerin maljan yhdistykselle kiertopalkinnoksi. Meerin malja jaettiin parhaalle minimöllille.  Maljan piti kiertää viisi vuotta. Meeri oli Leenan ensimmäinen agilitykoira (cockeri), joka soi katsojille ikimuistoisia elämyksiä möllikisoissa – ja myös kaikissa muissa kisamuodoissa – ei kuitankaan huippusuorituksilla vaan huippuhauskoilla suorituksilla. Myös maksi-mölleille saatiin lahjoituksena oma kiertopalkintonsa.

 

Syksyllä –98, tarkemmin sanottuna 13.9.98 ATD:n kisoissa maksiluokassa kisanneet Päivi Nummi & x-rotuinen Joonas nousivat nollavoitolla kolmosluokkaan. Joonas on tiettävästi ensimmäinen IHA-edustuksessa 3-luokkaan edennyt koira! 

 

1999 ensimmäiset viralliset agilitykisat

 

Talvikaudella 98/99 treenattiin lauantai-iltaisin edelleen Hakunilan Poni-Haassa.  Ryhmiä olivat jatko 1, jatko 2, kilpailuvalmiit ja kilpailevat. Esteet siirrettiin talvikaudeksi Kelkkapuistosta Poni-Hakaan.

 

Kesän Kelkkapuiston harjoittelupäivät olivat ti, ke, to ja su. Kesäkaudella kentällä oli myös muita käyttäjiä. Airedalenterrierit treenasivat tokoa omassa porukassaan toisella puolella kenttää. Lisäksi Cockerspanielit ry:n kanssa tehtiin yhteistyötä niin, että heillä oli näyttelytreenejä samaan aikaan kentällä ja IHA:laiset saivat käydä siellä.

Jäsenillä oli mahdollisuus ostaa 10 kerran kortti, jos säännöllisiin harjoituksiin osallistuminen oli mahdotonta. Kortti oli voimassa vuoden loppuun asti ja kouluttaja laittoi korttiin aina puumerkkinsä käytetystä treenikerrasta. Harjoittelukerrasta piti luonnollisesti aina sopia etukäteen. Kouluttajien harjoitteleminen seuran omissa ryhmissä oli maksutonta.  Seuran väreinä esteissä käytettiin punaista ja keltaista. 

 

Puheenjohtajana oli  Leena Rantamäki-Lahtinen. Uskaliaasti, mutta myös ansiokkaasti Leena valjasti joukkonsa järjestämään kahdet viralliset agilitykilpailut. 15.6.99 käytiin harjoituskisoina 2-luokan iltakisa, Tuomarina Mia Laamanen ja 28.8.99 kaikkien luokkien kisa, jonka tuomareina olivat Mia Laamanen ja  Anne Savioja.  Kisojen tulokset näkyvät Finagility-sivustolla, jonne linkit vievät. IHA suoriutui järjestelytehtävistä erinomaisin arvosanoin, joskin vanha estekalusto ei aivan voimassa olevia agility-sääntöjä vastannutkaan.  Elokuun kisojen lopullinen osallistujamäärä oli 80 ja ilmoittautuneista oli jäänyt pois 13.  Vuosituhannen vaihteen kisojen koosta kertoo jotain se, että kisojen osallistujamääräksi arvioitiin etukäteen 100.

 

Samana vuonna ilmestyi ensimmäisen kerran IHA-lehti yhden kerran.  Suunnitelmissa oli tehdä kaksi lehteä seuraava vuonna.  Jäsenmäärä ylitti 100 henkeä ja kotisivut avattiin.

Lähiseudun tapahtumiin osallistuttiin aktiivisesti.  Pidettiin agilitynäytös ja agilityn esittelyä Kurkimäen korttelitalon tapahtumassa ja Mellunmäkipäivällä. Lisäksi osallistuttiin Kelkkapuiston suunnittelutilaisuuksiin ja siivoustempauksiin Kelkkapuistossa.  Kaupunki arvosti IHA:n toimintaa lähiympäristön hyväksi siinä määrin, että yhdistys sai rakennusvirastolta kukkasipuleita kiitokseksi siivoustalkoiden järjestämisestä. Tarina kertoo, että sipulit istutettiin kentän laidalle.

Koonnut Niina Setälä vuonna 2012 ja täydentänyt Eila Kuronen  2022

Historiikin 1. osa 1992 - 1999  

Historiikin 2. osa 2000 - 2004

Historiikin 3. osa 2005 - 2009 

Päivikki Turula, Suomen Agilityliiton vuoden 2021 senior-urheilija

Milloin aloitit agilityn? 

Päivikki ”Päikki” Turula kertoo, että aloitti agilityn vuonna 2004 jackrussellinterrieri Nipan kanssa.  ”Olin russelileirillä ja siellä oli agilityn esittelyä. Pääsin kokeilemaan ja innostuin heti. I-HAH sattui järjestämään syksyllä ylimääräisen agilityn alkeiskurssin, johon sitten osallistuin Nipan kanssa.” 

Mitä harrastuksia sinulla oli ennen agilitya?

”Ennen agilitya harrastin jumppaa ja juoksemista. Olen harrastanut  aina liikuntaa. Lapsuudessa osallistuin yleisurheilukilpailuihin ja aikuisena liikunta on ollut kuntoilua."

Miten suhteesi agilityyn on kehittynyt?

“Kävin pari vuotta agilityn viikkotreeneissä. Sitten joku tuli maininneeksi, että on epävirallisia kilpailuja. Möllikisojen jälkeen alkoi pikkuhiljaa tavoitteellisempi harrastaminen. Tavoitteenani pyrin pitämään sen, että agility olisi kivaa ja säilyisi mukavana harrastuksena. Jos tämän päälle tulee vielä menestystä, se on vain plussaa. Joskus tästä ajatuksesta huolimatta kisaaminen oli turhan tiukkapipoista. Kun menestystä ei tullut, joutui miettimään omaa suhtautumistaan harrastukseen ja tekemään töitä itsensä kanssa. Kun on pelikaverina eläin, joutuu ottamaan huomioon myös sen ominaisuudet. Nipa pudotteli rimoja, mikä ärsytti paljon.  Agilityssa on opeteltava sietämään sitä, että vaikka kuinka yrittää, niin aina ei silti onnistu. Samalla oppii jotain myös itsestään.” 

Millaisia agilitykoiria sinulla on ollut?

”Nipan jälkeen minulle tuli pari jackrussell-narttua, mutta niiden draivi ei riittänyt kisaamiseen ja luovuin agilitystä niiden kanssa. Nila, parsonrussellinterrieri, oli hyvin lahjakas, mutta sille tuli 2-vuotiaana esteiden hyppäämisessä etäisyyksien arviointivaikeuksia. Ne johtuivat todennäköisesti silmistä ja näkökyvystä. Edessäpäin olleet hyppyesteet olivat sille vaikeita. Se ei löytänyt oikeaa ponnistuspaikkaa. Sen kiertäessä esteet takaa, hyppäämispaikan arviointi ei tuottanut sille ongelmaa.

Nykyinen agilitykoirani kromfohrländer Nixi on roturisteyskoira.  Se on ollut mainio harrastuskoira. Nixin isä on parsonrussellinterrieri ja emä kromfohrländer. Nixiä voi siis sanoa ”parländeriksi”.  Muutkin vastaavat roturisteytykset ovat osoittautuneet kivoiksi harrastuskoiriksi. Nixi täyttää huhtikuussa kahdeksan vuotta. Se on nopea oppimaan ja koira, jonka kaltaista ei ehkä tule kohdalle kuin kerran elämässä. 

Nixin kanssa aloitettiin heti pentuna kouluttautuminen ja kävimme agilityn valmentavia kursseja. Nixi oppi nopeasti ja on ollut agilitykoiristani  tähän mennessä paras. Nixin kanssa saavutuksia on yksi joukkue-SM-pronssi vuodelta 2017 sekä viime vuodelta seniorien SM-kulta ja halli-SM pronssi, joka toi paikan agilityn Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjassa. Nixi valioitui nopeasti:  valioituminen lähti käyntiin heti ensimmäisissä kolmosten kisoissa. Nixi on agilityvalio ja hyppyvalio.”

Päikki kertoo, että hänellä on kotona kasvamassa myös puolitoistavuotias espanjanvesikoira Niio. Niiolle hänellä ei ole vielä mitään tarkkoja suunnitelmia, mutta agilityn alkeita harjoitellaan ja tähtäimessä ovat hyppyradat virallisissa kilpailuissa. 

Millaisia vastoinkäymisiä sinulla on ollut?

”Marraskuisten Pohjoismaiden mestaruuskisojen jälkeen tuli tauko ja tarkoituksena oli aloittaa treenaaminen ja kisaaminen joulutauon jälkeen. Kerran vuodessa olen pitänyt pidemmän tauon. Joulukuussa kuitenkin kaaduin luistimilla ja sen vuoksi Oulun European Open -kisat täytyi jättää väliin. Olkapäässä on kaatumisen seurauksena pirstaleinen murtuma, mutta onneksi kirurgisia korjauksia ei ole tarvinnut tehdä. Kuntoutuksen myötä selkeää parantumista on tapahtunut, mutta alkuun olkapää oli hyvin kipeä. Koirien ulkoilutukseen ja kotitöihin olen onneksi saanut apua.”

Mitä tavoitteita sinulla on?

”Tavoitteena on osallistua arvokisoihin. Oulun EO-karsintakisoihin en voinut  osallistua loukkaantumisen vuoksi, mutta uskon, että olkapää kuntoutuu siten, että muihin vuoden arvokisoihin pääsisin osallistumaan. Tähtäimessä ovat ainakin Halli-SM-kisat ja EO-karsinnat, MM-karsinnat, JSP-SM-kisat sekä SM-kisat.”

Mitä agility on antanut sinulle?

”Agility on antanut paljon ystäviä. Ystäväpiiri on pitkälti koiraharrastajia. Agility antaa hyvän mielen.  Vaikka lähtisi liikkeelle huonolla tuulella, niin treeneistä palaa aina kotiin hyvällä mielellä. Pääkoppa pysyy virkeänä ja fyysinen kunto hyvänä. On 90-vuotiaita harrastajiakin, joten sen voi ottaa tähtäimeksi.”

Miten I-HAH on pystynyt tukemaan harrastamistasi?

”I-HAH tarjoaa hyvät treeni- ja vapaatreenimahdollisuudet talvella omassa lämpimässä hallissa ja kesällä hallin lisäksi ulkokentällä. I-HAH järjestää myös ulkopuolisten kouluttajien agilitykoulutuksia, kuten esim. Jenna Caloanderin koulutuksen kuluvana talvena.  Jennan koulutuksissa olen käynyt myös Agility Akatemialla.”

Lämpimät onnittelut Päikki huikeasta agilityurastasi ja Suomen Agilityliiton vuoden 2021 senior-urheilija tittelistä! Menestystä tuleviin kisoihin, ja ennen kaikkea hauskaa ja iloista harrastamista upeiden koiriesi kanssa!

 

Kuvat: Maija Savijärvi

Teksti: Marja-Liisa Veltheim

 

Sonja Pajalin, Suomen Agilityliiton vuoden 2021 agilityseuratoimija

Sonja ja koirat

Jos Sonjalla ei olisi itsellään koiria, tätä juttua ei olisi kirjoitettu. Sonjan koirat ovat vähän harvinaisempaa rotua edustavia appenzellinpaimenkoiria. Haastattelua tehdessä Sonja ja koirat ovat lenkillä kotinurkillaan Puistolassa. Sonja vastailee ja keskustelee sujuvasti, vaikka koirat saattavatkin päättää lähteä vetämään eri suuntaan kuin ”äiti”. 

Nuorin koirista on 7 kuukauden ikäinen Lissu, keskimmäinen 8-vuotias ikienerginen Pirkko ja vanhin 12-vuotias Ofelia. Kaikkien koirien kanssa on treenattu agilitya, jonka lisäksi on kokeiltu rallya, käyty raunioilla ja joskus myös tehty arkitokoa ja jälkeä. Nyt uutena ovat Sonjan kaikki koirat treenanneet myös hoopersia. Pirkon vireen kanssa on ollut kamppailua, joten kisakentillä ei ole viihdytetty muutamaa ykkösten agilitystarttia lukuunottamatta. Ofelia nousi nuorempana kolmosiin agilityssa, mutta huonon hyppytekniikan ja maksirimojen tuottamien hankaluuksien takia Sonja päätti lopettaa isojen hyppyjen hyppyyttämisen. Terveys on Sonjalle tärkeämpää kuin harrastukset. Sonja toteaa myös, että hänellä on koiriensa rodusta realistinen näkemys agilityssa ja lajia voi harrastaa, vaikka koirasta ei Suomen mestaria tulisikaan. Tämän ääneen ”myöntäminen” ei vähennä rakkautta koiraan, vaan päinvastoin, on reilumpaa koirallekin. Kisaaminen ei ole ollut Sonjalle koskaan pääasia, eikä hän koe itseään kovinkaan kilpailuhenkiseksi. Oman seuran jäseniä on kuitenkin huippua käydä kannustamassa kisoissa vaikka joka viikonloppu.

Sonjan pinnan alla on hevosihminen, ja hän on ollut aktiivinen seuratoimija myös ratsastusseuroissa. Hevosmaailma imaisi nuoren tyttösen täysin mukanaan ja kaikki vapaa-aika ja lomat vietettiin tallilla. Oman hevosen, Netan, Sonja sai 12-vuotiaana – hevosen ylläpito ja hoitaminen opetti pienelle tytölle paljon vastuuta, perheessä kun ei muilla ollut hevosista tietoa. Sonjan hevonen lopetettiin 28-vuotiaana heidän viidentoista vuoden yhteisen polkunsa jälkeen.

Mukaan seuratoimintaan

Ofelian ollessa vuoden vanha Sonja kävi koirakoulussa agilitykurssin, jossa kouluttaja suositteli hänelle jatkoksi koiraharrastusseuraa. Salibandyharrastuksessa Sonja oli tutustunut I-HAH:n silloiseen puheenjohtajaan Sanna Ristikartanoon, päätyi siksi hakemaan I-HAH:iin ja hänet hyväksyttiin jäseneksi. Seuratoiminnassa hän aloitti kilpailutoimikunnassa, vastuualueenaan buffa. Ei tainnut mennä vuottakaan, kun Sonja valittiin koko seuran puheenjohtajaksi. Sonja oli ollut kahdessakin ratsastusseurassa puheenjohtajana, joten yhdistyksen hallitustyöskentely oli hänelle sinänsä tuttua. Alkuun hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä ei ollut oikein hajuakaan, mistä agilityssa puhutaan. Agilityn terminologia, kisaluokat ja sijoitukset olivat täysin erilaisia kuin hevosmaailmassa.

Sonja laittaa tuulemaan

Vaikka Sonja ei aluksi tiennytkään agilitystä kovin paljon lajina, seuran toiminnassa oli tarvetta uudistuksiin, joihin hän oli valmis tarttumaan. Esimerkiksi harjoitteluun ei ollut hallia, joka on välttämätön erityisesti talvikaudella. Seuralle neuvoteltiin ja hankittiin tällöin ensimmäinen treenihalli. Nyt on vuokrattu jo seuran historian kolmas treenihalli. 

Muutos on ollut valtava. Jäsenmäärät ovat kasvaneet ja jäsenistölle on järjestetty treeniryhmiä, vapaatreenimahdollisuuksia ja erilaisia kursseja. Yhdistys on kouluttanut uusia koulutusohjaajia, jatkokouluttanut entisiä sekä kouluttanut koetoimitsijoita. Nykyinen halli mahdollistaa arvokisoihin treenaamiseen isolla kentällä sekä omien kisojen järjestämisen omassa hallissa. Agility ja agilityn terminologia on kehittynyt Sonjalle kieleksi, jonka hän hallitsee. Hän on kouluttanut agilitya I-HAH:ssa kohta vuosikymmenen ajan ja käynyt juuri AVA2 -valmentajakoulutuksen. Agilityn ja hoopersin kouluttamisessa menee noin kuusi tuntia viikossa. Hän kouluttaa myös oman rotuyhdistyksensä, Sennenkoirayhdistyksen treeneissä, joka vuokraa hallia käyttöönsä seuralta. 

Mitä seuratoiminta on antanut?

Sonja kertoo, että hänen ympärillään I-HAH:ssa on mahtavia tyyppejä. Hän on saanut harrastus- ja seuratoiminnan myötä paljon läheisiä, hyviä ystäviä elämäänsä. Hän on aina ollut sosiaalinen, tutustunut helposti uusiin ihmisiä ja oppinut tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Myös työelämässä Sonja on tottunut kohtaamaan kaikenlaisia ihmisiä ja viemään toimintaa eteenpäin. Sonja puhuu lämpimästi, mikä rikkaus on, kun on ystäviä ”eri maailmoista” ja että niitä on siunaantunut niin paljon. Oma elämä ja vapaa-aika painottuu hyvin paljon koiriin, mutta sekin pitää järjissään, kun välillä puhutaan muustakin kuin siitä, osuuko juoksukontaktiosuma vai ei.  

Hänellä on myös hyvä, kiva treeniryhmä, jossa voi paitsi treenata omia koiria, jutustella, auttaa kaveria ja purkaa paineita. Harrastuksen parissa Sonja kokee, että kaikki voivat olla samalla viivalla, olipa toinen kuka tai mikä tahansa, iästä, koosta, ammatista, sukupuolesta, kansalaisuudesta huolimatta. 

Sonja arvioi, että hän on luonteeltaan jossain määrin johtajatyyppi. Johtaminen ja vastuun ottaminen ei stressaa häntä. 

Mitä seuratoiminta on vaatinut?

Seuratoiminta syö pakostakin vapaa-aikaa. Sonja kertoo tekevänsä parhaillaan rahoitushakemusta Helsingin kaupungille. Samanaikaisesti hänellä on vaihtunut rooli työelämässä ja työaika on pidentynyt. 

Joskus johtokunnan kokoukset saattavat venähtää viidestä kuuteen tuntiin, minkä jälkeen hän lähtee kotiin ulkoiluttamaan koirat. Aina ei ole voinut välttää ajatusta, että mitä jos kaiken tämän ajan olisikin käyttänyt koirien treenaamiseen. 

Seuratoiminnan varjopuolia on myös se, että kaikkia jäseniä ei voi pitää samanaikaisesti tyytyväisinä. Jokainen ei voi saada toivomaansa treenivuoroa eikä jokaiseen viestiin pysty vastaamaan välittömästi. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, että seuran toimihenkilöt tekevät vapaaehtoistyötä, omalla ajallaan, ilman palkkaa. On hetkiä, jolloin on tosi turhautunut, ja hetkiä, jolloin joutuu tsemppaamaan ja olemaan toisten tukena.  

Yhdistyksen puheenjohtajana joutuu myös ennen kaikkea ajattelemaan jäsenten tasapuolisuutta, eikä vaikkapa sitä, ovatko omat treenimahdollisuudet hyvät. Puheenjohtaja ei myöskään päätä yksin asioita, vaan niistä äänestetään johtokunnassa. 

Miten seuratoiminta on muuttunut sen jälkeen, kun agilitystä tuli virallinen urheilulaji?

Sonja kokee, että ihmisistä on tullut vaativampia monessa asiassa. He elävät kiireistä elämää ja yhdessä tekemisen meininki on häilyvämpää. Rahalla on helpompaa ostaa asioita, myös vapaa-aikaa, ettei tarvitse tehdä talkootyötä tukeakseen seuratoimintaa. Ajan henki tuntuu olevan, että kaikesta pitäisi saada jotain henkilökohtaista hyvää. 

Seuran kasvu selittää ehkä myös osittain muutosta. Sonja kertoo, ettei hän enää välttämättä tunne aivan kaikkia seuralaisia, vaikka ennen hän tunsi kaikki. I-HAH:n jäsenmäärän kasvaessa tärkeää on ollut, että kaikki jäsenet ovat samanarvoisessa asemassa ja yhteishenki on hyvä. Myös koirarotuja ei arvoteta, vaan kaikenrotuiset ja -näköiset pääsevät treenaamaan ja kisaamaan. Iloista onkin ollut, että myös SM-joukkuetasolla I-HAH:n joukkueet ovat olleet rotukirjoltaan monipuolisia: joukkueissa on ollut muitakin kun valtarotuihin kuuluvia koiria. Seuratoiminta jo sanana kertoo sen, millaista toiminnan pitää olla: kaikki voivat tulla mukaan ja olla oma itsensä. 

Treeneissä on samantekevää, onko rikas vai köyhä – kaikki ovat samalla viivalla. Seurassa pystytään tarjoamaan jokaiselle koiraharrastus, vaikka ei olisi varaa käydä yksityisessä koirakoulussa. Toiminta ei kuitenkaan pyöri ilman aktiivisia, talkoohenkisiä ihmisiä. Kustannukset ovat suuria: esim. uudessa hallissa pelkästään pohjan hintalappu on n. 30 000 euroa. Edellyttää valtavasti vapaaehtoistyötä, jotta sellainen raha on käytettävissä.

    

Miten I-HAH:n toimintaa pitäisi mielestäsi kehittää?

Toimikuntiin tuntuu olevan vaikea saada vetäjiä. Onko tämä juuri sitä nykyajan kiirettä, että aikaa ei löydy, vai onko tehtävä vaan niin pelottava, kun ei tiedetä, mitä se pitää sisällään, Sonja pohtii. Hän tuumaa, että olisi kiva, jos seurassa tehtäisiin pieniä ”dokumenttielokuvia” eri toimikuntien tehtävistä, jotta voitaisiin uusille innokkaille aktiiveille näyttää, että mitä mikäkin tehtävä pitää sisällään.

Sonja toteaa haastattelun aikana useasti, että kunpa kaikki miettisivät sitä, että ilman aktiivisia seuratoimijoita ja heidän uhrausta omasta vapaa-ajastaan, ei kellään meillä olisi treenejä eikä paikkaa missä treenata.

Ansaittua tunnustusta työstä

Suomen agilityliiton seuratoimijan tunnustuksesta todetaan, että tunnustus annetaan seuran aktiiviselle toimijalle ja talkoolaiselle, joka on kiinnostunut yhdistyksensä kehittämisestä, sitoutunut seuran ja SAGIn toimintaperiaatteisiin ja sääntöihin. Häntä arvostetaan seuran sisällä, hän jakaa pyyteettömästi omaa osaamistaan muille toimijoille ja on valmis auttamaan muita harrastajia. Hän ei ota tekemästään työstä palkkaa. Vuoden 2021 agilityseuratoimijan tunnustus on myönnetty perustellusti Sonjalle!

Paljon Onnea!

 

Kuva: Noora Mäkelä-Salmi

Teksti: Marja-Liisa Veltheim