Sonja ja koirat
Jos Sonjalla ei olisi itsellään koiria, tätä juttua ei olisi kirjoitettu. Sonjan koirat ovat vähän harvinaisempaa rotua edustavia appenzellinpaimenkoiria. Haastattelua tehdessä Sonja ja koirat ovat lenkillä kotinurkillaan Puistolassa. Sonja vastailee ja keskustelee sujuvasti, vaikka koirat saattavatkin päättää lähteä vetämään eri suuntaan kuin ”äiti”.
Nuorin koirista on 7 kuukauden ikäinen Lissu, keskimmäinen 8-vuotias ikienerginen Pirkko ja vanhin 12-vuotias Ofelia. Kaikkien koirien kanssa on treenattu agilitya, jonka lisäksi on kokeiltu rallya, käyty raunioilla ja joskus myös tehty arkitokoa ja jälkeä. Nyt uutena ovat Sonjan kaikki koirat treenanneet myös hoopersia. Pirkon vireen kanssa on ollut kamppailua, joten kisakentillä ei ole viihdytetty muutamaa ykkösten agilitystarttia lukuunottamatta. Ofelia nousi nuorempana kolmosiin agilityssa, mutta huonon hyppytekniikan ja maksirimojen tuottamien hankaluuksien takia Sonja päätti lopettaa isojen hyppyjen hyppyyttämisen. Terveys on Sonjalle tärkeämpää kuin harrastukset. Sonja toteaa myös, että hänellä on koiriensa rodusta realistinen näkemys agilityssa ja lajia voi harrastaa, vaikka koirasta ei Suomen mestaria tulisikaan. Tämän ääneen ”myöntäminen” ei vähennä rakkautta koiraan, vaan päinvastoin, on reilumpaa koirallekin. Kisaaminen ei ole ollut Sonjalle koskaan pääasia, eikä hän koe itseään kovinkaan kilpailuhenkiseksi. Oman seuran jäseniä on kuitenkin huippua käydä kannustamassa kisoissa vaikka joka viikonloppu.
Sonjan pinnan alla on hevosihminen, ja hän on ollut aktiivinen seuratoimija myös ratsastusseuroissa. Hevosmaailma imaisi nuoren tyttösen täysin mukanaan ja kaikki vapaa-aika ja lomat vietettiin tallilla. Oman hevosen, Netan, Sonja sai 12-vuotiaana – hevosen ylläpito ja hoitaminen opetti pienelle tytölle paljon vastuuta, perheessä kun ei muilla ollut hevosista tietoa. Sonjan hevonen lopetettiin 28-vuotiaana heidän viidentoista vuoden yhteisen polkunsa jälkeen.
Mukaan seuratoimintaan
Ofelian ollessa vuoden vanha Sonja kävi koirakoulussa agilitykurssin, jossa kouluttaja suositteli hänelle jatkoksi koiraharrastusseuraa. Salibandyharrastuksessa Sonja oli tutustunut I-HAH:n silloiseen puheenjohtajaan Sanna Ristikartanoon, päätyi siksi hakemaan I-HAH:iin ja hänet hyväksyttiin jäseneksi. Seuratoiminnassa hän aloitti kilpailutoimikunnassa, vastuualueenaan buffa. Ei tainnut mennä vuottakaan, kun Sonja valittiin koko seuran puheenjohtajaksi. Sonja oli ollut kahdessakin ratsastusseurassa puheenjohtajana, joten yhdistyksen hallitustyöskentely oli hänelle sinänsä tuttua. Alkuun hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä ei ollut oikein hajuakaan, mistä agilityssa puhutaan. Agilityn terminologia, kisaluokat ja sijoitukset olivat täysin erilaisia kuin hevosmaailmassa.
Sonja laittaa tuulemaan
Vaikka Sonja ei aluksi tiennytkään agilitystä kovin paljon lajina, seuran toiminnassa oli tarvetta uudistuksiin, joihin hän oli valmis tarttumaan. Esimerkiksi harjoitteluun ei ollut hallia, joka on välttämätön erityisesti talvikaudella. Seuralle neuvoteltiin ja hankittiin tällöin ensimmäinen treenihalli. Nyt on vuokrattu jo seuran historian kolmas treenihalli.
Muutos on ollut valtava. Jäsenmäärät ovat kasvaneet ja jäsenistölle on järjestetty treeniryhmiä, vapaatreenimahdollisuuksia ja erilaisia kursseja. Yhdistys on kouluttanut uusia koulutusohjaajia, jatkokouluttanut entisiä sekä kouluttanut koetoimitsijoita. Nykyinen halli mahdollistaa arvokisoihin treenaamiseen isolla kentällä sekä omien kisojen järjestämisen omassa hallissa. Agility ja agilityn terminologia on kehittynyt Sonjalle kieleksi, jonka hän hallitsee. Hän on kouluttanut agilitya I-HAH:ssa kohta vuosikymmenen ajan ja käynyt juuri AVA2 -valmentajakoulutuksen. Agilityn ja hoopersin kouluttamisessa menee noin kuusi tuntia viikossa. Hän kouluttaa myös oman rotuyhdistyksensä, Sennenkoirayhdistyksen treeneissä, joka vuokraa hallia käyttöönsä seuralta.
Mitä seuratoiminta on antanut?
Sonja kertoo, että hänen ympärillään I-HAH:ssa on mahtavia tyyppejä. Hän on saanut harrastus- ja seuratoiminnan myötä paljon läheisiä, hyviä ystäviä elämäänsä. Hän on aina ollut sosiaalinen, tutustunut helposti uusiin ihmisiä ja oppinut tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Myös työelämässä Sonja on tottunut kohtaamaan kaikenlaisia ihmisiä ja viemään toimintaa eteenpäin. Sonja puhuu lämpimästi, mikä rikkaus on, kun on ystäviä ”eri maailmoista” ja että niitä on siunaantunut niin paljon. Oma elämä ja vapaa-aika painottuu hyvin paljon koiriin, mutta sekin pitää järjissään, kun välillä puhutaan muustakin kuin siitä, osuuko juoksukontaktiosuma vai ei.
Hänellä on myös hyvä, kiva treeniryhmä, jossa voi paitsi treenata omia koiria, jutustella, auttaa kaveria ja purkaa paineita. Harrastuksen parissa Sonja kokee, että kaikki voivat olla samalla viivalla, olipa toinen kuka tai mikä tahansa, iästä, koosta, ammatista, sukupuolesta, kansalaisuudesta huolimatta.
Sonja arvioi, että hän on luonteeltaan jossain määrin johtajatyyppi. Johtaminen ja vastuun ottaminen ei stressaa häntä.
Mitä seuratoiminta on vaatinut?
Seuratoiminta syö pakostakin vapaa-aikaa. Sonja kertoo tekevänsä parhaillaan rahoitushakemusta Helsingin kaupungille. Samanaikaisesti hänellä on vaihtunut rooli työelämässä ja työaika on pidentynyt.
Joskus johtokunnan kokoukset saattavat venähtää viidestä kuuteen tuntiin, minkä jälkeen hän lähtee kotiin ulkoiluttamaan koirat. Aina ei ole voinut välttää ajatusta, että mitä jos kaiken tämän ajan olisikin käyttänyt koirien treenaamiseen.
Seuratoiminnan varjopuolia on myös se, että kaikkia jäseniä ei voi pitää samanaikaisesti tyytyväisinä. Jokainen ei voi saada toivomaansa treenivuoroa eikä jokaiseen viestiin pysty vastaamaan välittömästi. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, että seuran toimihenkilöt tekevät vapaaehtoistyötä, omalla ajallaan, ilman palkkaa. On hetkiä, jolloin on tosi turhautunut, ja hetkiä, jolloin joutuu tsemppaamaan ja olemaan toisten tukena.
Yhdistyksen puheenjohtajana joutuu myös ennen kaikkea ajattelemaan jäsenten tasapuolisuutta, eikä vaikkapa sitä, ovatko omat treenimahdollisuudet hyvät. Puheenjohtaja ei myöskään päätä yksin asioita, vaan niistä äänestetään johtokunnassa.
Miten seuratoiminta on muuttunut sen jälkeen, kun agilitystä tuli virallinen urheilulaji?
Sonja kokee, että ihmisistä on tullut vaativampia monessa asiassa. He elävät kiireistä elämää ja yhdessä tekemisen meininki on häilyvämpää. Rahalla on helpompaa ostaa asioita, myös vapaa-aikaa, ettei tarvitse tehdä talkootyötä tukeakseen seuratoimintaa. Ajan henki tuntuu olevan, että kaikesta pitäisi saada jotain henkilökohtaista hyvää.
Seuran kasvu selittää ehkä myös osittain muutosta. Sonja kertoo, ettei hän enää välttämättä tunne aivan kaikkia seuralaisia, vaikka ennen hän tunsi kaikki. I-HAH:n jäsenmäärän kasvaessa tärkeää on ollut, että kaikki jäsenet ovat samanarvoisessa asemassa ja yhteishenki on hyvä. Myös koirarotuja ei arvoteta, vaan kaikenrotuiset ja -näköiset pääsevät treenaamaan ja kisaamaan. Iloista onkin ollut, että myös SM-joukkuetasolla I-HAH:n joukkueet ovat olleet rotukirjoltaan monipuolisia: joukkueissa on ollut muitakin kun valtarotuihin kuuluvia koiria. Seuratoiminta jo sanana kertoo sen, millaista toiminnan pitää olla: kaikki voivat tulla mukaan ja olla oma itsensä.
Treeneissä on samantekevää, onko rikas vai köyhä – kaikki ovat samalla viivalla. Seurassa pystytään tarjoamaan jokaiselle koiraharrastus, vaikka ei olisi varaa käydä yksityisessä koirakoulussa. Toiminta ei kuitenkaan pyöri ilman aktiivisia, talkoohenkisiä ihmisiä. Kustannukset ovat suuria: esim. uudessa hallissa pelkästään pohjan hintalappu on n. 30 000 euroa. Edellyttää valtavasti vapaaehtoistyötä, jotta sellainen raha on käytettävissä.
Miten I-HAH:n toimintaa pitäisi mielestäsi kehittää?
Toimikuntiin tuntuu olevan vaikea saada vetäjiä. Onko tämä juuri sitä nykyajan kiirettä, että aikaa ei löydy, vai onko tehtävä vaan niin pelottava, kun ei tiedetä, mitä se pitää sisällään, Sonja pohtii. Hän tuumaa, että olisi kiva, jos seurassa tehtäisiin pieniä ”dokumenttielokuvia” eri toimikuntien tehtävistä, jotta voitaisiin uusille innokkaille aktiiveille näyttää, että mitä mikäkin tehtävä pitää sisällään.
Sonja toteaa haastattelun aikana useasti, että kunpa kaikki miettisivät sitä, että ilman aktiivisia seuratoimijoita ja heidän uhrausta omasta vapaa-ajastaan, ei kellään meillä olisi treenejä eikä paikkaa missä treenata.
Ansaittua tunnustusta työstä
Suomen agilityliiton seuratoimijan tunnustuksesta todetaan, että tunnustus annetaan seuran aktiiviselle toimijalle ja talkoolaiselle, joka on kiinnostunut yhdistyksensä kehittämisestä, sitoutunut seuran ja SAGIn toimintaperiaatteisiin ja sääntöihin. Häntä arvostetaan seuran sisällä, hän jakaa pyyteettömästi omaa osaamistaan muille toimijoille ja on valmis auttamaan muita harrastajia. Hän ei ota tekemästään työstä palkkaa. Vuoden 2021 agilityseuratoimijan tunnustus on myönnetty perustellusti Sonjalle!
Paljon Onnea!
Kuva: Noora Mäkelä-Salmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti